sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Help

Kuva: Wikipedia

Harvoin mikään elokuva tekee syvän vaikutuksen, mutta toisinaan löytyy poikkeuksia. The Help on yksi sellainen positiivinen yllätys, joka on samalla aikaa sekä vakava että hauska. Tämä ei ole mikään maksettu mainos, mutta suosittelen elokuvaa kaikille! En usko että se jättää ketään kylmäksi. Tarina kertoo tummaihoisista palvelijoista keskiluokkaisissa amerikkalaisissa perheissä 60-luvulla. Tuntuu uskomattomalta ajatella miten vielä niinkin vähän aikaa sitten rotuerottelu oli niin räikeää. Kyse ei edes ole mistään kehitysmaasta, vaan sivistysvaltiosta joka ironista kyllä ylpeilee kansalaistensa vapaudella. Onneksi asiat ovat edenneet sitten kuusikymmentäluvun. On vain surullista ajatella että nykyään meksikolaiset ja muut siirtotyöläiset lienevät perineet kakkoskansalaisen aseman ainakin työmarkkinoilla. Kumma  kyllä ihmisten on niin kovin helppo pönkittää egoansa tuntemalla ylemmyyttä niitä kohtaan, joilla menee huonommin.

Viime aikoina olen muutenkin miettinyt yhteiskunnan muuttumista. On jännä ajatella miten Suomikin on muuttunut vain puolessa vuosisadassa agraariyhteiskunnasta jälkiteolliseksi yhteiskunnaksi. Muutoksesta on kuitenkin vain sen verran vähän aikaa, että monilla on kokemusta elämästä, jossa juoksevan veden tai sähkön puuttuminen oli arkipäivää. Nykyäänkään ei ole mitenkään kummallista, että kesämökki punaisine huuseineen on ollut alkujaan  oma lapsuudenkoti. Miettikääpä miltä tuntuisi asua vuoden ympäri mökkiolosuhteissa!

Viimeksi Tallinnassa käydessä onnistuimme saamaan peruutuspaikat KGB-museoon Viru-hotelliin. Museonimikkeestään huolimatta kyse ei ollut mistään tyypillisestä museosta jossa pällisteltiin lasikaappien  vanhaa sisältöä. Sen sijaan pääsimme opastetulle kierrokselle Viru-hotellissa aikoinaan sijainneen KGB:n salaisiin tiloihin. Neuvostoliiton aikana hotellissa vakoiltiin kaikkia vieraita, sillä jokainen ulkomaalainen oli potentiaalinen uhka. Hauskat salakuuntelutarinat huvittivat, mutta samalla tuntui hurjalta että sekin on ollut todellisuutta vielä edellisen sukupolven aikana. Vanhempieni ikäpolvi ei käynyt Tallinnassa ostamassa merkkivaatteita tai vierailemassa meihitysmuseossa. Sen sijaan he katsoivat uutisista Neuvostoliiton toimia ja sosialististen maiden edesottamuksia. Niin se maailma muuttuu. Ja meidänkin nyt tuntemamme maailmaa näyttänee aivan erilaiselta kunhan vähän ehdimme ikääntyä lisää.

Maailma muuttuu vääjäämättä, joskus hitaasti, joskus yhdellä rysäyksellä. Nykyhetken muutoksille on vain kovin sokea, koska vaikutuksia ei osaa arvioida samalla tavalla kuin mennyttä tarkastellessa. Jälkikäteen on helppo ihannoida niitä rohkeita ihmisiä, jotka uskalsivat muuttaa maailmaa. Jokaisen salainen haave on varmaankin tehdä jotain merkittävää ennen kuin unohtuu historian havinaan. Oikeasti luulen kuitenkin, ettei kukaan niistäkään maailmaa muuttaneista ihmisistä toivonut päätyvänsä tilanteeseen jossa vaaditaan erikoista rohkeutta. Luultavasti paljon mieluummin hekin olisivat olleet jossakin aivan muualla ottamassa rennosti. Erikoista rohkeutta nimittäin useimmiten tarvii tilanteessa joka on pelottava ja stressaava, mutta jossa omasta pelostaan huolimatta pitäisi pystyä tekemään sen minkä kokee oikeaksi. Niin kliseisestä kuin se kuulostaakin, historiaa kirjoitetaan tänään. Jonkun aivan tavallisen päivän jälkeen saattaakin osua kohdalle se hetki, kun omalta osalta voi muuttaa maailmaa edes hitusen. Kunpa siis oppisi olemaan kiitollinen jokaisesta "tavallisesta" päivästä ja toivomaan, että ratkaisevalla hetkellä olisi selkärankaa olla uskollinen omille periaatteilleen.